Sunnuntaina kisasin Superleaguen max 3 toistoa kisassa ja se meni sinänsä hyvin että voitin keskisarjan👍
Sitten tähän: “ei mulle satu mitään” legendaariseen lauseeseen. Ei ole mitään järkeä näin lähellä kisaa lähteä tekemään maximi suoritteita, tai ainakaan kun ikää alkaa olla jo plakkarissa. No kyykätessä sitten tunnahti polvessa ja pari päivää elelin pelonsekaisissa tunteissa. Toistin mantraa ei polveen satu, mitään ei käynyt ja niinhän siinä onneksi kävi. Tänään polvi tuntuu jo paremmalta ja lauantaina menen tekemään taas vaparia. Jonkunlainen ylirasitustila siinä onneksi vaan on. Mulla on katkennut 10-vuotta sitten eturistiside polvesta ja se ei tuntunut miltään. Seuraavana aamuna kun heräsin niin polvi ei enää kantanutkaan. Mulla on suht kova kipukynnys ja lisäksi pikkuisen jäärä luonne. Lääkäriin mennään vasta pää kainalossa. Katkenneella akillesjänteellä kävin vetämässä jalkatreenin kun olin sitä mieltä että pohje vähän venähti ja teippasin nilkan kasaan. Viikon päästä katkeamisesta äitini vei minut ensiapuun kun katsoi että vähän onnun. Kävelin ilmottautumistiskille ja sanoin että akillesjänne on ehkä katki, silloin siinä oli jo mojova monttu. Vastaanoton täti ei uskonut, koska hänen mielestään tälläinen potilas ei ilmaannu sporttisesti luukulle. Niinpä hän päätti tehdä ensi diagnoosin. Hän tuli kopistaan ulos ja minä vatsamakuulle odotushuoneen lattialle. Olinkin seuraava jonka lääkäri otti vastaan ja siitä tuli lähtö Tayssiin leikkaukseen. Kun on tämmöinen pakkaus kun minä ei ikinä tiedä onko koko polvi irti vai vaan vähän revennyt. Se on huono homma.
Mutta nyt selvisin säikähdyksellä ja homma jatkuu! Jeeee!
Jos loppuajan koittaisin olla riehumatta…
Elämä tai siperia opettaa!
